Numero
äänestä numerolla
45

Aki Linden

Sote

Sosiaalipalveluista sote-uudistuksessa

Tiedotusvälineet kirjoittavat/puhuvat usein ”terveysuudistuksesta” kun ne tarkoittavat koko sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta. Toisaalta nykyisin pelkkä lyhenne ”sote” on alkanut tarkoittaa koko tätä uudistusta.

Sosiaalipalvelut ovat yhtä keskeinen ja yhtä tärkeä osa tätä uudistusta kuin terveyspalvelut. Muutos ehkä on kuitenkin suurempi terveyspalveluissa ja ne on ”suurelle yleisölle” helpommin käsitettäviä kuin sosiaalipalvelut, saati sosiaalihuolto, joka kuitenkin on virallinen käsite.

Karkeasti yleistäen sote-uudistus kattaa kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveyspalvelut, joiden vuotuinen budjetti on yhteensä n. 20 miljardia euroa, joka tarkoittaa n. 3500 euroa asukasta kohti. Tästä 1500 euroa on sosiaalipalveluja ja 2000 euroa on terveyspalveluita. Jälkimmäiset puolestaan jakaantuvat erikoissairaanhoitoon (1250 euroa) ja perusterveydenhuoltoon (750 euroa).

Asiaa tarkasti tunteville totean, että kyseiset summat ovat bruttosummia, eivät nettosummia, jotka ovat pienempiä. Toimeentulotuen perusosan siirryttyä Kelan maksettavaksi, on sosiaalihuollon osuus hieman pienentynyt tässä kokonaisuudessa. Toimeentulotuen kokonaismäärä Suomessa on vajaat yksi miljardi eli n. 150-160 euroa asukasta kohti. Vaihtelu kuntien välillä on suuri.

Itselleni ymmärräys sosiaalipalveluiden ja terveyspalveluiden tai ainakin terveyden välisestä yhteydestä on pitkältä ajalta itsestään selvyys. Opiskelin aikanaan lääkäritutkinnon ohella valtiotieteen maisteriksi ja pääaineeni oli sosiaalipolitiikka. Myös lääkiksen puolella olin kiinnostunut kansanterveystieteestä ja epidemiologiasta eli sairauksien väestötason esiintyvyydestä ja siellä vaikuttavista syy-seuraussuhteista. Opetin myös aikanaan kansanterveystiedettä Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, Turun yliopiston avoimessa yliopistossa ja Porin terveydenhuolto-oppilaitoksessa.

Maija Perhon ollessa Turun sosiaalijohtajana laadin hänelle selvityksen sosiaalipalveluiden ja terveyspalveluiden keskinäisyhteyksistä. Selvityksen ”kaava” oli varsin yksinkertainen. Kävin läpi kaikki sosiaalipalvelut (tärkein lähdeteos oli Matti ja Urho Toivolan kirja Sosiaaliturvan perusteet) ja kirjoitin niiden viereen kommenttini niiden yhteydestä terveydenhuoltoon.

Tiivistelmässä käytin ”konjakkiluokitusta” eli kaikkein tärkeimmät yhteistyöalueet saivat viisi tähteä ja siitä edelleen sitten alenevasti yhteen tähteen saakka. Tarvittaessa tämä selvitys löytyy vieläkin. Muistinvaraisesti arvioin esimerkiksi sotilasavustuksen ”yhden tähden” yhteistyöalueeksi ja vahvustenhuollon ja kehitysvammaisten erityishuollon ”viiden tähden” yhteistyöalueiksi.

Luottamushenkilöpuolella sain kokemusta sosiaalipalveluista mm. Turun lastensuojelulautakunnan jäsenenä. Sen suureen vastuualueeseen kuului varsinaisen lastensuojelun lisäksi silloin myös lasten päivähoito eli varhaiskasvatus. Erityisesti lastensuojelussa oli tavattoman tärkeitä yhteyksiä terveyteen ja terveydenhuoltoon. Usein kyse oli lapsen terveyden vaarantumisriskistä tai vanhempien sairauksista.

Hallintoon en tässä nyt laajemmin puutu, eikä tämä kirjoitus muutoinkaan ole ”kaiken kattava”, mutta kuriositeettina totean, että Turussakin aikanaan oli viisi eri lautakuntaa sillä sektorilla, jolla nyt vaikuttaa yksi perusturva-, hyvinvointi- ja sosiaali- ja terveyslautakunta (nimitykset vaihtelevat eri kunnissa). Oli siis erillinen lastensuojelulautakunta, sosiaalilautakunta, terveyslautakunta, sairaalalautakunta ja raittiuslautakunta !

Mitä sitten ovat sosiaalipalvelut, joiden tärkeyttä tässä korostan?

Esittämättä kattavaa luetteloa, tyydyn yleensä seitsemään eri kokonaisuuteen, jotka ovat: vanhustenhuolto, kehitysvammaisten erityishuolto, vammaispalvelut, päihdehuolto, lastensuojelu, kasvatus- ja perheneuvolapalvelut sekä sosiaalityö. Nämä on eri kunnissa tai kuntayhtymissä organisoitu monella eri tavalla. Sen haluan todeta, että harvoin on organisoinnissa mielestäni yritetty kunnianhimoisesti löytää uusia toimintamalleja. Useimmiten on tyydytty hyvin perinteiseen ja kaavamaiseen jakoon.

En kohdista arvosteluani nyt nimeltä mihinkään kuntaan tai kuntayhtymään, mutta totean, että jos suuren kuntayhtymän sisäinen organisaatiorakenne muiodostuu neljästä sektorista, jotka ovat erikoissairaanhoito, perusterveydenhuolto, sosiaalipalvelut ja tukipalvelut, ei kovin pitkälle menevää integraatiota ole tavoiteltu.

Mitä nämä yhteydet sitten ovat ja mitä integraatiolla itse tarkoitan?

Kun tarkastelee edellä mainittua seitsemän kokonaisuuden luetteloa, havaitsee heti, että monessa niistä kyse on laajasti ottaen terveyden ja toimintakyvyn alentumisesta joko sairauden tai muun syyn takia.

Tällöin luonnollisestikaan ei voida tuloksellisesti ratkaista näitä ongelmia ilman terveydenhuollon ja sen keskeisten professioiden mukanaoloa. Ja sama toisin päin.

Suurimpia syitä ihmisten toimintakyvyn alentumiseen ovat sairaudet ja siksi myös terveydenhuolto tarvitsee tuekseen hyvät ja laaja-alaiset sosiaalihuollon palvelut ja terveyssosiaalityö onkin yksi keskeinen ja tärkeä asia. Sen sektorin ammattilaisilta olen kuullut huolestuneita viestejä tämän substanssin aseman heikentymisestä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa.

Tämä on paradoksaalista. Samalla kun laajemmin yhdistetään hallintoja, heikkenee olennainen substanssiosaaminen, joka on erittäin tärkeä!

Nyt tullaankin integraatioon ja sen oikeaan ymmärtämiseen. Jatkan poleemisella ja esimerkkejä hyödyntävällä linjalla. Hammaslääkäriystäväni totesi, että kun hänen kotikaupunkinsa terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut yhdistettiin, täyttyivät heidän – siis hammashuollon henkilöstön – sähköpostit erilaisilla yleisillä sosiaalihuollon ja hyvinvointitoimialan meileillä, joita he eivät kuitenkaan mihinkään tarvinneet. Sydänkirurgiystäväni sanoi, että hänen varsinainen työnsä eli sydänleikkausten tekeminen on varsin kaukana vaikkapa lastensuojeusta.

Näinhän se tietysti on.

Enkä ryhdy edes todistelemaan kuinka kaikki sairaudet, niiden esiintyminen ja varsinkin niistä kuntotuminen, omaa vahvat yhteydet potilaan lähiympäristöön, perheeseen, koulutukseen, ammattiin, asumiseen, elintapoihin jne. Tämä on itsestäänselvyys. Vastaavia esimerkkejä kerrotaan myös toisinpäin: sosiaalihuollon henkilöstö pelkää, että terveydenhuolto – etenkin lääkärit – medikalisoivat sosiaaliset ongelmat ja pyrkivät vahvasta professionalismistaan käsin määräämään liiaksi sosiaalihuoltoa yhteisissä organisaatioissa.

Miten tämä on nähtävä?

THL:n ylijohtaja Marina Erhola opetti minulle aikanaan korkean ja matalan integraation käsitteet. Nämä ovat erittäin tärkeitä. Korkealla integraatiolla ymmärretään ylintä päätöksenteon tasoa, siis rahoitusta, järjestämistä, strategisia valintoja ja painopisteitä. Siis esimerkiksi sitä, että kakkostyypin diabeteksen yleistyessä täytyy resursseja käyttää muuhunkin kuin jo sairastuneiden potilaiden mahdollisimman kalliiseen hoitoon. Tätä tehdään suuren kunnan tai kuntayhtymän tai kenties tulevaisuudessa maakunnan ylätasolla. Matala integraatio on sitten käytännön työtason yhteistyötä.

Ja siinä pitää ymmärtää, että jokaisen profession saadessa keskittyä mahdollisimman tehokkaalla tavalla oman erityisen osaamisensa mukaiseen tekemiseen, saadaan paras tulos – toki samalla huolehtien siitä, että ”koko orkesteri” soittaa hyvin yhteen. Sydänkirgin tulee saada leikata, hammaslääkärin ”porata”, kodinhoitajan huolehtia vanhuksen perustarpeista jne.

Väärin ymmärretty matala integraatio, jossa kaikki sotketaan kaikkeen, saa aikaan vain turhautumista, tehottomutta ja byrokratiaa. Siitä ei hyödy kukaan.

Sote-uudistuksen aikaisempien valmisteluvaiheiden aikana (tarkoitan ennen Sipilän hallitusta) me kunta- ja kuntayhtymäsektorin edustajat saimme olla mukana lainvalmistelussa. Nyt näin ei ole ollut kolmeen vuoteen. Noina vuosina opin suurersti arvostamilta maamme johtavilta sosiaalihuollon asiantuntijoilta (mainitsen tässä vain Aulikki Kananojan ja Riitta Särkelän), että jos sosiaalihuollon palvelut jätetään kuntatasolle ja terveydenhuolto kootaan kuntaa suurempiin kokonaisuuksiin eli sairaanhoitopiireihin tai erityisvastuualueisiin, heikentää se väistämättä sosiaalihuollon asemaa. ”Suuret hartiat” tuo mukanaan osaamista, erityisasiantuntemusta, satunnaisvaihtelun hallintaa ja taloudellista voimaa. Siksi sosiaalipalveluidenkin ”paikka” on oltava samoissa ”suurissa rakenteissa” kuin terveydenhuollon.