Aki Linden

Sote

Mielenterveydestä ja psykiatriasta

Osallistuin torstaina Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin järjestämään tilaisuuteen, jossa lanseerattiin TYKSin uuden psykiatrian rakennuksen suunnittelun käynnistäminen. Kannatti osallistua. Aiheesta oli 15.2. Turun Sanomissa laaja kirjoitus.

Vaikka olen koulutukseltani ja kokemukseltani yleislääkäri ja terveydenhuollon hallinnon osaaja, ei psykiatria tai mielenterveystyö ole jäänyt minulle vieraaksi. Mikään syvällinen psykiatrian asiantuntija en tietenkään ole, mutta paljon olen ollut psykiatrian ja mielenterveystyön järjestämisen kanssa tekemisissä. Läheskään kaikesta siitä en tietenkään tässä pysty kertomaan.

Anekdoottina voin mainita, että helmikuun 1978 eli ensimmäinen työkuukauteni vastavalmistuneena lääkärinä oli töissä Turun yliopiston professori Yrjö Alasen johtamalla TYKSin psykiatrian klinikalla apulaislääkärinä. Se oli yksi Suomen johtavia psykiatrian yksikköitä tuohon aikaan. Työtovereinä oli monia nimekkäitä ja myöhemmin professuuriinkin yltäneitä psykiatreja. Psykiatria kiinnosti minua. Olin saanut hyvän arvosanan (eximia) psykiatrian tentistäkin professori Alaselta. Yleislääkäri minusta kuitenkin tuli, eikä psykiatri. Kiinnostukseni psykiatriaan on kuitenkin säilynyt. Sittemmin johtaessani Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiriä ja sen jälkeen HUSia, olin eri erikoisaloista ehkä läheisimmin tekemisissä juuri psykiatrian kanssa ja edistin osaltani sitä mielestäni edistyksellistä rakennemuutosta jota kummassakin sairaanhoitopiirissä psykiatrian alalla tehtiin.

Laajemmin kysymys on tietenkin mielenterveystyöstä, johon vaikuttaa koko yhteiskunta. Sairaalapsykiatria on se kolmion kärki, joka on hyvin tärkeää ja vaatii tietenkin riittävät resurssit, mutta sen tulee tukeutua koko laajan muun mielenterveystyön tukijalkaan.

VSSHP:ssä yhdistimme eri sairaaloissa eli ”osavastuualueilla” toisistaan irrallaan toimineet psykiatrian yksiköt yhdeksi kokonaisuudeksi. Se oli valtava edistysaskel psykiatrian kehittämisessä ja poisti osaltaan sitä eriarvoisuutta, joka maakunnan eri osien välillä vallitsi. Erot resursseissa eri alueilla olivat jopa viisinkertaiset! Jossakin pääsi hyvin hoitoon, jossakin ei sitten millään. Ihan kivuttomasti tuo rakennemuutos ei mennyt. Suuren kiitoksen siitä ansaitsee silloinen psykiatrian johtaja Juha Koivu ja toki koko hänen tiiminsä ja tietysti kaikki psykiatrian työntekijät. Jo silloin oli visio uudesta edistyksellisestä sairaalasta, joka perustuisi eri psykiatrian ongelmien osastokohtaisiin osaamisyksiköihin ja tietenkin vahvaan avohoitoon. Asiat vain eivät aina etene raketin nopeudella.

Siirtyessäni HUSiin olivat psykiatrian asiat yhtä ajankohtaisia. Grigori Joffen johdolla oli tehty hienoa työtä psykiatrian kehittämiseksi, mutta saimme siihen nopeasti uutta vauhtia. Itse olin tiiviisti mukana sitä vauhdittamassa. Joskun monimutkaisetkin asiat vaativat suuressa organisaatiossa yksinkertaistamista. Sellainen tavoite oli 4 sairaalapaikkaa 10 000 asukasta kohti eli ns. 0,4 promillen tavoite. Tuossa vaiheessa taisi tilanne olla se, että paikkoja oli HUSin psykiatriassa 0,6-0,7 promillea ja Helsingin kaupungin omassa psykiatriassa selvästi enemmän. Turku ja Helsinkihän olivat ainot kaupungit, joilla oli edelleen oma aikuispsykiatrian sairaalaorganisaatio. Se oli vanhaa perua ajalta, jolloin nämä olivat olleet omia mielisairaanhoitopiirejä.

Menen vielä kauemmaksi lähihistoriaan. Vuoden 1985 terveyspolititisessa asiakirjassa (Eeva Kuuskoski-Vikatmaan ollessa ministeri), josta eduskunta kävi kaksipäiväisen keskustelun, johon osallistui yli 100 kansanedustajaa, nimeltä TERVEYTTÄ KAIKILLE VUONNA 2000, oli sellainen tavoite, että silloinen 4 promillen psykiatristen sairaansijojen määrä (!) tulisi vähentää 2 promilleen vuoteen 2000 mennessä. Kun tuo vuosi 2000 koitti, ja oli koettu 1990-luvun lama, olikin tilanne se, että sairaansijoja oli 1 promille. Eli muutos oli ollut nopeampi.

Hallittu se ei kaikin osin ollut. Avohoitoa ei lisätty niin paljon kuin tuo sairaansijojen vähennys olisi edellyttänyt. Moni muistaa tämän edelleen.

Viimeksi kuluneen 10 vuoden kehitys on kuitenkin perustunut AVOHOIDON MONIPUOLISEEN KEHITTÄMISEEN, josta on seurannut eräänlaisena ”imuvaikutuksena” eikä siis ”pakkosaneerauksena” se, että sairaalapaikkoja ei tarvita niin paljon kuin aikaisemmin. Siitä on huikeita esimerkkejä. Mm. akuuttitilanteissa, joissa ennen aina jouduttiin sairaalahoitoon, on voitu kotiin lähetetyllä tehostetulla tiimillä hoitaa potilaita niin hyvin, että sairaalaan on akuutisti tarvinnut ohjata 40 potilaasta vain 4-5. Tämähän on aivan mullistavaa.

Turun tilaisuudessa Jesper Ekelund esittikin puhuttelevia kuvia edellä kuvatusta kehityksestä. Hän käytti mittarina sairaalapäiviä. Niiden määrä tuhatta asukasta kohti oli puolittunut kymmenessä vuodessa tasolta 500 tasolle alle 250. Jesper esittikin kysymyksen, että mille tasolla tämä voi ja on syytä mennä? Itse olen tottunut käyttämään noita edellä mainittuja promillelukuja ja kun ne käännetään sairaalapäiviksi, päästään seuraavaan tulokseen. Jos psykiatrisen sairaalapaikan kuormitusprosentti on 85 %, joka on aika korkea (viime aikoina se oli HUSissa jopa 90 %), tarkoittaa yksi sairaalapaikka 310 hoitopäivää vuodessa ( siis 85 % 365:stä). Tällöin taso yksi promille eli yksi sairaalapaikka tuhatta asukasta kohti tarkoittaa 310 hoitopäivää tuhatta asukasta kohti. Eli nyt ollaan siis Suomessa jo reilusti tämän alle. Taso 0,5 promillea tarkoittaa puolta tästä eli 155 hoitopäivää ja 0,4 tarkoittaa 124 hoitopäivää.

Tällä laskukaavalla puolen miljoonan väestöpohja tarvitsisi 500 x 124 hoitopäivää eli 62 000 hoitopäivää. Se puolestaan vaatisi, että (85 % kuormituksella) sairaalassa olisi tuolloin 200 hoitopaikkaa.

Pirkanmaan uuteen psykiatriseen sairaalaan, jonka rakentaminen on ymmärtääkseni alkanut, tulee 180 hoitopaikkaa. Mennään siis alle tuon vuonna kymmenen vuotta sitten asetetun 0,4 promilleen tavoitteen. Hyvä näin! Myös Ekelund vastasi kysymykseeni, jonka tilaisuudessa esitin, että näin ajatellaan Turussakin. Tavoite tulee olemaan 0,3-0,4 promillen välissä.

Onnistuminen näin pienen psykiatrisen sairaalan kanssa edellyttää tietenkin, että KAIKKI MUU eli ennen kaikkea monimuotoinen avohoito, kuntoutus, erilaiset työllistämiskeinot, tuettu asuminen jne ovat kunnossa. Eikä tämäkään riitä.

Koko yhteiskunnan tulee tukea mielenterveyttä.

Tämä on tietysti paljon vaadittu ottaen huomioon mielenterveysongelmiin liittyvän stigman eli leiman. Mutta jos tässä onnistutaan, pärjätään pienillä sairaalapaikkojen määrillä. HUSin johdolla kehitetyt uudet hoitomuodot eli Mielenterveystalo.fi ja nettiterapiat ovat tietysti aivan mullistavia asioita. En usko, ettän ne paljonkaan vähentävät sairaalapaikkoja, hieman ehkä, mutta ennen kaikkea ne auttavat ihmisiä ja tämähän on kaikkein tärkeintä. Karkeillakin mittareilla kuten vaikkapa itsemurhien määrän vähenevällä kehityksellä, tästä on jo näyttöä.

Turun tilaisuuden keskustelussa nousi esille erityinen ongelma eli Turun perusterveydenhuollon heikko tilanne tällä hetkellä.

Jos terveyskeskuksen lääkärille pitää jonottaa kaksi kuukautta, ei minkäänlainen psykiatrinen hoitojärjestelmä voi toimia optimaalisesti.

TURKU HEI – PERUSTERVEYDENHUOLTO KUNTOON JA ÄKKIÄ ! (Tästä kirjoitan myöhemmin lisää).

Toivon sekä entisessä työpaikassani HUSissa, jossa nykyisin Matti Holin johdolla kehitetään edistyksellistä psykiatrista hoitojärjestelmää, ja jossa viime vuonna saatiin vihdoin psykiatrian hallintokin ”divisioonamalliin” kuten Turussa jo yli 10 vuotta sitten ja toivon mukaan pian saadaan yhdistettyä HUSin ja Helsingin aikuispsykiatria, että nykyisellä asuinalueellani Varsinais-Suomess,a voimia ja dynaamista eteenpäinmenoa ERITTÄIN TÄRKEÄLLÄ terveydenhuollon sektorilla eli mielenterveystyössä ja psykiatriassa. HYVÄLTÄ NÄYTTÄÄ, mutta painetta täytyy koko ajan pitää yllä. Viime vuosinahan psykiatria on rakennemuutoksellaan ”rahoittanut” muiden lääketieteen ja sairaanhoidon osa-alueiden kehittämistä, mikä ei ole mielestäni oikein.