10.12.2025 julkistettiin Valtioneuvoston ”Hyvinvointialueuudistuksen väliarvio” -niminen julkaisu, jonka ovat laatineet asiantuntijat määräaikaisena alivaltiosihteerinä toimineen Marina Erholan koordinoimana. Nykyisessä mediailmapiirissä julkaisun johtopäätöksiin otettiin välittömästi nopeita kannanottoja, mutta syvällisempi pohdinta jäi odottamaan myöhempää ajankohtaa. Tänään 16.12. Helsingin Sanomien toimittaja Veera Paananen kirjoittaa tarkemmin yhdestä ryhmän suosituksesta eli hyvinvointialueiden lukumäärästä. Esitän muutaman kommentin tästä aiheesta. Muihin suosituksiin (seitsemän !) palaan myöhemmin.
1. Kun verrataan Suomen nykyisten hyvinvointialueiden eli tuttavallisemmin sotealueiden väestöpohjia muihin maihin,pitää tiedostaa, että muissa maissa ei ole ”sotealueita”! Niissä on terveydenhuollon alueita. Terveydenhuolto muodostaa kustannuksilla mitattuna 57% Suomen sotealueiden palveluiden sisällöstä. Ikääntyneiden palvelut ovat 19%, muut sosiaalipalvelut 21% ja palo- ja pelastuspalvelut runsaat 2%. Terveydenhuollosta 2/3 kuluu erikoissairaanhoitoon ja 1/3 perusterveydenhuoltoon.
2. Erikoissairaanhoidossa suuruuden ekonomia on kiistatonta. Tiedän tämän mm HUSin entisenä toimitusjohtajana. Kun HUS perustettiin eli yhdistettiin Uudenmaan alueen erikoissairaanhoito, olivat kustannukset asukasta kohti vuonna 2000 12% yli maan keskiarvon, vuonna 2018 ne olivat 14% alle keskiarvon. Laatu oli usealla mittarillla maan korkein. HUS sijoittui Newsweekin listalla maailman 20 parhaan sairaalan joukkoon.
3. Siksi Suomessa on jo 1960-luvulla tavoiteltu ”miljoonapiirejä” eli sairaaloiden työnjakoa, erikoistumista ja yhteistyötä laajalla väestöpohjalla. Se on myös edennyt kohtuullisen hyvin – toisin kuin väitetään. Ongelmana on maamme alueellinen laajuus ja väestön pieni lukumäärä osissa maatamme. Jotta väestölle olisi tarjolla riittävät ja turvalliset ympärivuorokautiset päivystyspalvelut eri puolilla maata, on sairaaloissa myös hoidettava päiväsaikana ns ei-kiireellisiä potilaita. Muuten ei niissä ole lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa kattamaan vuorokauden 24 ja viikon 168 ja vuoden 8760 tuntia. Sairaalassa tarvitaan vähintään 10 gynekologia tai 10 ortopedia vastaamaan ympärivuorokautisesta valmiudesta kyseisillä erikoisaloilla. Tämä on minimi. Tästä puolestaan seuraa, että noin 250 000 asukasta on minimi päivystävän sairaalan väestöpohjaksi. Mieluummin väestö saisi olla tätä suurempi.
4. Entinen aluesairaaloiden ja kaupunginsairaaloiden ja erillisten psykiatristen sairaaloiden verkosto on jo pääosin saneerattu. 20 keskussairaalan, joista viisi on yliopistollisia sairaaloita, verkosto on myös sisällöllisesti muuttunut, mutta pidemmälle on mentävä. On huomattava, että suuri sairaala ei ”automaattisesti” ole tehokas sairaala. Maamme tehokkaimmat sairaalat ovat keskisuuria keskussairaaloita kuten Lahti ja Keski-Suomi. Myös Hyvinkään sairaala on erittäin tehokas, vaikka se ei ole ”edes” keskussairaala. HUSin tehokkuus perustuukin oikein mitoitettuun työnjakoon HUSin eri sairaaloiden kesken. Myös tiettyyn erityiseen palveluun keskittyneet fokussairaalat, kuten Coxa, ovat tehokkaita. Toisaalta voidaan todeta, että jos kaikki Suomen tekonivelleikkaukset tehtäisiin yhdessä tai kahdessa sairaalassa, olisi vaikea järjestää koko maan alueella kattavaa traumatologista päivystystä. Sama koskee tietysti myös muita erikoisaloja. Neurokirurgia voidaan keskittää 4-5 sairaalaan, ja vaativa silmäkirurgia 1-2 sairaalaan, mutta synnytysten hoitoa ei. Sairaalaverkkomme on aina kompromissi.
5. Nyt pääsemme 50 lääketieteen erikoisalasta ”soten” muihin palveluihin eli n 30 perusterveydenhuollon eri toimintoon ja n 30 ikääntyneiden ja muiden sosiaalipalveluiden toimintoon.
Jos haluamme jatkaa maailmanlaajuisesti ainutlaatuista sosiaali- ja terveydenhuollon hankettamme, eli ”hienosti sanottuna” integraatiota, on myös perustason sosiaali- ja terveyspalvelut järjestettävä sen kokoisilla alueilla, jotka ovat riittäviä erikoissairaanhoidon järjestämiseen. Muussa tapauksessa palaamme 10 vuotta taaksepäin ja alamme taas keskustella ns kaksitasoisesta mallista, joka kertaalleen jo hylättiin. Sellaisessa mallissa perustason terveyspalvelut, vanhustenhuolto, vammaisten palvelut, lastensuojelu jne järjestettäisiin vähintään 30 000 tai 50 000 asukkaan väestöpohjalla kunnissa tai ”perustason sotealueilla” ja erikoissairaanhoito ja muut vaativat palvelut ”miljoonapiireissä”.’ Mutta silloin olisimme halkaisseet terveydenhuollon ja osin myös sosiaalihuollon kahdelle eri tason järjestäjälle. Kuten edellä totesin, tämän mallin asiantuntijat ja päättäjät hylkäsivät jo 10 vuotta sitten.
6. Nykyinen 22 alueen + HUS -malli on kompromissi. 60 000 työntekijän yhteistä koko Uudenmaan organisaatiota, jollaista Sipilän hallitus ehdotti, vastustettiin Uudellamaalla niin vahvasti, että oli realismia toteuttaa alueella erilainen malli kuin muulla Suomessa. On myös mielenkiintoinen havainto, että tämä malli on ilmeisesti onnistunut siirtämään resursseja perustasolle (ja siis pitämään HUSin ”tiukalla”), koska valtionrahoitus osoitetaan suoraan viidelle alueelle ja vasta niiden yhteisellä päätöksellä sitä ohjataan HUSille. Asiasta on toki myös aivan vastakkaisia mielipiteitä, joiden mukaan HUSin tulisi saada rahoituksensa suoraan valtiolta.
7. No, jos siis jatkamme soteuudistustamme eli yhteistä sosiaali- ja koko terveydenhuollon järjestämistä, mikä olisi sopiva tai parempi alueiden lukumäärä? Tämä kysymys on ”dynamiittia”, koska alueilla se luetaan muodossa ”mitä palveluja pienemmältä alueelta siirretään suurempaan keskukseen kun alueita yhdistetään”. Tähän törmäsin jo itse toimiessani yhtenä selvityshenkilönä sote-uudistuksen varhaisemmassa vaiheessa vuonna 2013. On sinänsä helppoa ”piirrellä karttoja” ja yhdistellä alueita, mutta se ei vielä ratkaise paljon mitään. Olisiko Kaakkois-Suomi yksi alue (siis Etelä-Karjala ja Kymenlaakso”), entinen Turun ja Porin lääni yksi alue (siis Varsinais-Suomi ja Satakunta), tai nykyinen Vaasan vaalipiiri yksi alue (eli Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa ja Keski-Pohjanmaa) tai nykyinen Oulun vaalipiiri (eli Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu) tai yhdistyisikö Kanta-Häme Päijät-Hämeen vai Pirkanmaan kanssa?
8. Katsotaanpa mitä on tehty Tanskassa. Väkiluku on sama, mutta maantiede täysin erilainen. Silti heilläkin on lääkärivajetta ”syrjäseuduilla”. Tanskassa ei ole sotealueita, vaan ”te”- eli terveydenhuoltoalueita. Pitkään niitä oli viisi, nykyisin neljä. Aluevaalit pidettiin kuukausi sitten. Alueet saavat rahat valtioita. Niillä ei ole verotusoikeutta. Vanhustenhuolto, sosiaali- ja työllisyyspalvelut ovat siis kunnilla. Omalääkärit ! toimivat terveydenhuoltoalueilla. Heillä on vastuullaan enintään 1500 asukasta. Asiakasmaksuja ei ole.
Mutta Tanska teki mielenkiintoisen reformin vuosi sitten. Neljä terveydenhuoltoaluetta on jaettu n 20 alemman tason alueeseen noudattaen sairaaloiden toimialueita. Päätöksentekoa on siis desentralisoitu. Nämä pienemmät alueet saavat rahansa ”ylempää” eli neljältä terveydenhuoltoalueelta ja niitä johtavat lautakunnat ylemmän alueellisen hallinnon alaisuudessa. Malli on siis päinvastainen kuin Suomessa: meillä on 22 aluetta, joiden tulisi toimia yhteistyössä viidellä YT (yhteistyö)-alueella. Tanskassa on siis neljä aluetta (oli viisi), jotka jakavat rahat ja päätösvallan ”alaspäin” 20 alueelle. Kumpi on parempi malli?
9. Olen varma, että hyvinvointialueilla tapahtuu rakenteellisia muutoksia seuraavan 10 vuoden aikana. Samoin etenee sairaaloiden työnjako – se on edennyt paljon 20 vuodessa ja jatkaa etenemistään. Heitot siitä, että ”nykyinen malli on vuodelta 1955” on näppärä, mutta voin laittaa paremmaksi: se on vuodelta 1928 ! Tuolloin piirrettiin ensimmäinen ”sairaalakartta”.’ Tämä on elävästi kuvattu lääkintöneuvos Aleksis Tähkän erinomaisessa mustelmateoksessa Lääkärin muistelmat osassa 2. Samassa kirjassa muuten kuvataan hienosti maamme ensimmäisen keskussairaalan ( = kunnat maksoivat puolet, valtio puolet) synty Turun Kiinamyllyn kadulle eli TYKSin A-sairaala. Historiaa kannattaa lukea!
10. MUTTA (eräänlaisena yhteenvetona): alueiden yhdistäminen/vähentäminen ”tässä ja nyt” tai ylipäätään ratkaisun hakeminen hyvinvointialueiden tämän hetken rahoituskriisiin tätä kautta, kiertää alueiden akuutin ongelman. Aluereformi voi asioita pinnallisesti tunteville tuntua helpolta ratkaisuita, mutta nyt aloitettuna johtaisi vain ”hallintohumppaan”, joka sotkisi tilannetta pahemmaksi.
Nykyinen ongelma on vuoden 2023 poikkeuksellinen talouden kehitys. Hyvinvointialueiden rahoituslakia ei oltu tehty korkean inflaation, palkkakustannusten nopean nousun ja ostopalveluiden hintojen rajun hyppäyksen olosuhteisiin, vaan tasaisemman kehityksen oloihin. Valtion budjetin sisältämä 5 prosentin rahoituksen kasvu ja 10 prosentin kustannusten kasvu vuonna 2023 synnyttivät viiden prosentin eli 1,5 miljardin euron alijäämän. Sellainen ei pitäisi olla ylivoimainen hoitaa, mutta se ei hoidu 2-3 vuodessa. Se vaatii useimmilla alueilla 5 vuotta ja eräillä alueilla muitakin ratkaisuja. Nyt on keskityttävä niihin, pelastettava alueiden henkilöstö ja turvattava väestön palvelut. Laajemmat reformit ovat vuorossa 5-10 vuoden kuluessa.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.