Ratkaisuja terveydenhuollon kriisiin

Kirjoitukseni terveydenhuollon tilanteesta tällä hetkellä ja ratkaisuista, joita nyt tulisi tehdä.

TIIVISTELMÄ:

Terveydenhuollon kehittäminen nostetaan pysyvästi politiikan tärkeimpien asioiden joukkoon: Työ – Turvallisuus – Terveys

Julkisen terveydenhuollon rahoitusta (osuus BKT:sta) lisätään lähemmäksi pohjoismaista ja keskieurooppalaista tasoa

Hyväksytään hoitajien, tukipalveluiden henkilöstön ja asiantuntijoiden monivuotinen palkkaohjelma

Parannetaan terveydenhuollon johtamista, työnjakoa, koulutusta, organisaatioiden toimintatapoja ja ICT-palveluita

JOHDANTO

Hoitoalan ammattiliitot Tehy ja Super olivat työtaistelussa 1.4. – 15.4.2022. Tätä kirjoittaessa ei neuvottelutulosta vielä ole ja on mahdollista, että työtaistelu jatkuu. Julkisen terveydenhuollon laaja työtaistelu on aina vakava asia. Toisaalta sen tavoitteiden on kerrottu olevan osa terveydenhuollon kriisin ratkaisua: yleistä linjaa parempi palkankorotus lisäisi alan heikentynyttä vetovoimaa ja vahvistaisi julkista terveydenhuoltoa. Viime vuosikymmeninä laajoja terveydenhuollon työtaisteluja on ollut vuosina 1983 (hoitajat), 1984 (lääkärit), 1995 (hoitajat), 2001 (lääkärit) ja 2007 (hoitajat).

Työtaistelu on kuitenkin vain yksi terveydenhuollon ongelmien ilmentymä. Asiaa on tarkasteltava laajemmin ja pidemmältä ajalta. Eduskunnassa on viime vuosikymmeninä käyty toistuvasti voimakkaita keskusteluja terveydenhuollon tilasta ja tiedotusvälineissä terveydenhuollon ongelmat ovat olleet jatkuvasti esillä. Mistä siis on kysymys?

Ilmiö on yleinen kehittyneissä maissa. Ihmiset elävät pidempään kuin aikaisemmin. Suuret ikäluokat lähestyvät 80 vuoden ikää. Vaikka ikäihmiset ovat terveempiä, on heitä enemmän kuin koskaan. Hoidon tarvetta lisää myös lääketieteen voimakas kehitys. Siitä hyötyvät kaikki ikäluokat suuresti. Hoitohenkilöstön määrä on lisääntynyt, mutta tarve on tulevaisuudessa kasvava. Nykyinen sairaanhoito on aivan erilaista kuin sairaanhoito 40 vuotta sitten.

Samaan aikaan kehittyneissä maissa työmarkkinoille tulevat entistä pienemmät ikäluokat. Taloudellinen kehitys lisää voimakkaasti koulutetun henkilöstön valinnan mahdollisuuksia. Lääkärit siirtyvät usein toimialan sisällä eri tehtäviin ja hoitajista merkittävä osa myös toimialan ulkopuolelle. Tämä ilmiö on ollut näkyvissä 10-15 vuotta. Aikaisemmin saattoi yhteen julkisen sektorin lääkärin tai hammaslääkärin virkaan olla kymmeniä hakijoita ja tilanne oli samanlainen myös hoitajien ammattiryhmissä. Viimeistään koronapandemian aikana tilanne muuttui nopeasti huonommaksi.

”LAITON TILA”

Pidin 11 vuotta sitten (2011) Lääkäripäivillä esitelmän, joka sai laajaa julkisuutta. Sen otsikko oli ”Laiton tila”. Kerroin, että Suomen julkisessa terveydenhuollossa ei toteudu Perustuslain edellyttämä julkisen vallan yhdenvertainen huolenpito kansalaisten elämästä ja terveydestä. Tilanne ei terveydenhuollon kaikilla sektoreilla ollut yhtä epätasa-arvoinen kuin terveyskeskusten lääkäri- ja hammaslääkäripalveluissa, mutta yhdenvertaisuuden puute koko sektorilla oli merkittävää.

En käytä tässä nyt yksittäisiä esimerkkejä, joita minulle on työvuosien aikana runsaasti kertynyt. Tarkastelen asiaa yleisellä tasolla. Usein mainittu asiaintila on se, että Suomessa käytetään julkiseen terveydenhuoltoon vähemmän resursseja kuin muissa kehittyneissä maissa keskimäärin. Meillä terveydenhuoltomenojen osuus bruttokansantuoteosuus on 9,5 % ja vertailumaissa se on 10 – 12 %, keskiarvon ollessa n 11 %. Tämä on siis osuus bruttokansantuotteesta. Se sisältää sekä julkisen että yksityisen terveydenhuollon palveluiden rahoituksen. Yksityinen ei tarkoita vain kotitalouksien ”out of pocket”-maksamaa yksityispalveluiden ostoa, vaan myös julkisten palveluiden omavastuuosuuksia, jotka Suomessa ovat poikkeuksellisen korkeat. Kun tarkastelu kohdistetaan terveydenhuoltomenojen julkisesti rahoitettuun osuuteen, joka on Suomessa 75 % kokonaisrahoituksesta, kasvaa ero muihin maihin. Niissä tavanomainen julkisen rahoituksen osuus on 85 %. Siis meillä terveydenhuollon kokonaismenot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat muita maita pienemmät ja julkisen rahoituksen osuus kokonaisrahoituksesta on muita maita pienempi. Jossain tämä varmasti näkyy.

Edellä kerrottua eroa eli ”gappia” pienentää kansalaisten kannalta se, että Suomen terveydenhuolto on verraten tehokasta, ts. meillä ”eurolla saa enemmän”. Tämä koskee kokonaisuutta. Yksittäisten palveluiden osalta tilanne vaihtelee. Esimerkiksi WHO:n tai OECD:n maa-arvioissa ja vertailuissa Suomen perusterveydenhuollon lääkäripalveluiden saatavuutta kritisoidaan aina. Meillä ei pääse ensisijaiselle eli perusterveydenhuollon lääkärille niin hyvin kuin muissa maissa. Tätä vielä korostaa se, että työterveyshuollon kautta suurelle osalle työelämässä toimivaa väestöä tarjoutuu mahdollisuus saada hoitoa sekä maksutta että usein myös jonottamatta, mutta terveyskeskuspalvelu on maksullista ja jonot ovat pitkät.

Suomi on korkean verotuksen maa. Veroaste, joka sisältää sekä kaikki verot että veroluontoiset sosiaaliturvamaksut, on meillä 42 % bruttokansantuotteesta. Monessa alhaisemman veroasteen maassa pääsee nopeammin ja maksutta ensisijaiselle lääkärinvastaantolle. Suomessa veroilla kerätty rahoitus kohdistuu siis enemmän joihinkin muihin tarkoituksiin kuin julkiseen terveydenhuoltoon. Tämä tilanne on vallinnut pitkään ja sen muuttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Lienee liian populistista selittää tätä sillä, että päättäjien oma terveydenhuolto toteutuu työterveyshuollon tai yksityisvakuutusten kautta riittävänä.

Edellä BKT-vertailun kautta ilmenevä resurssien ero (Suomi vs vertailumaat) on siis laskentatavasta riippuen 1-2 prosenttiyksikköä. Yksi prosenttiyksikkö tarkoittaa 2,4 miljardia euroa ja kaksi prosenttiyksikköä siis lähes 5 miljardia euroa. Keskustelua tällaisesta lisäyksestä julkisen terveydenhuollon nykyiseen n 17 miljardin euron rahoitukseen en tohdi kuitenkaan käynnistää. Selvyyden vuoksi totean, että tuo 17 miljardia sisältää myös sairausvakuutuksen lääkekorvaukset ja työterveyshuollon. Ne eivät puolestaan sisälly tulevien hyvinvointialueiden vuonna 2023 saamaan n 22 miljardin euron rahoitukseen. Siitä karkeasti 13 miljardia euroa on terveydenhuollon rahoitusta, 4,5 miljardia vanhustenhuollon rahoitusta ja 4,5 miljardia euroa muiden sosiaalipalveluiden ja pelastuspalveluiden rahoitusta.

Olkaamme siis realisteja, ja puhukaamme 1 – 1,5 miljardin euron julkisen terveydenhuollon rahoitusvajeesta. Vuoden 2011 esitelmässäni puhuin jo ”puuttuvasta miljardista”. Jo rahan arvon muutos ja ongelmien jääminen vaille korjausta oikeuttaa puhumaan nyt suuremmasta summasta.

MIHIN LISÄRAHOITUSTA TARVITAAN?

Aloitan perusterveydenhuollosta ja vanhustenhuollosta. Molempien rahoitusvaje on ainakin 300 miljoonaa euroa. Omaishoitoon tarvitaan ainakin 100 miljoonaa euroa. Mielenterveyden osalta arvioni on 150-200 miljoonaa euroa, suun terveydenhuollon 100-150 miljoonaa euroa, päihdehuollon palveluiden n 100 miljoonaa euroa, erikoissairaanhoidon vaje (sitäkin on !) on 300 miljoonaa euroa ja kuntoutuspalveluiden 100-150 miljoonaa euroa.

Hoitohenkilöstön, tukipalveluiden henkilöstön ja asiantuntijoiden palkkatason nostaminen on osa julkisen terveydenhuollon turvaamista. Tähän on myös rahoituksessa varauduttava. Kilpailu työvoimasta on kovaa.

On selvää, että mikään hallitus ei tällaista lisäystä voi tehdä heti (vaikka koronapandemian aikana juuri tuollainen summa käytettiin ”väliaikaisena menolisäyksenä” testeihin, rokotuksiin ja terveydenhuollon muihin lisäkuluihin). Kyseessä olisi neljän-viiden vuoden ohjelma eli 300 miljoonaa euroa vuodessa. Nyt puhun reaalikasvusta. Kustannustason muutos, jota esimerkiksi palkankorotukset edustavat, tulee tämän lisäksi. Prosentuaalisesti kyse on n kahden prosentin reaalikasvusta vuosittain. Se on enemmän kuin mihin soteuudistuksessa on varauduttu. Siihen liittyvässä rahoituslaissa vuotuiseksi väestön ikääntymisestä aiheutuvaksi tarpeiden kasvun kustannukseksi on arvioitu yksi prosentti vuodessa.

TERVEYDENHUOLLON UUDISTAMISEN LYHYT LÄHIHISTORIA

En kertaa erityisen kaukaa (keskussairaaloiden ensi vaiheen rakentaminen 1955-1968, Sairausvakuutuslaki 1965, Kansanterveyslaki 1972, 1970- ja 1980-luvun voimakkaan kasvun vuosikymmenet) maamme lähivuosien terveyspolitiikan historiaa, mutta mainitsen seuraavat tapahtumat.

Mielestäni merkittävin terveydenhuollon asiakirja on vuoden 1985 Terveyttä kaikille vuonna 2000. Sen hyväksymistä edelsi eduskunnan kahden vuorokauden mittainen terveyspoliittinen keskustelu, jossa yli 100 kansanedustajaa käytti puheenvuoron. Itselläni on litteroituna tämä koko keskustelu aikanaan aiheesta kirjoittamaani artikkelia varten. Suomea johti tuolloin pääministeri Kalevi Sorsan neljäs hallitus. Ministereinä STM:ssä toimivat Eeva Kuuskoski-Vikatmaa (kesk.) ja Vappu Taipale (sd) ja Taipaleen jälkeen Matti Puhakka (sd).

1990-luvun alun lama iski terveydenhuoltoon voimakkaasti. Nykyoloissa käsittämättömältä tuntuu silloinen 1000 lääkärin ja yli 5000 hoitajan työttömyys. Pääministeri Paavo Lipposen hallitusten (1995-2003) johdolla Suomi lähti nousemaan pitkäkestoiseen talouskasvuun, joka ulottui aina vuoden 2009 finanssikriisiin saakka. 1990-luvun lopulla käynnistivät Suomen Kuntaliitto ja STM yhteisen laajan kehittämishankkeen ”Terveydenhuolto 2000-luvulle”. Sen keskeiset tavoitteet ( 21 kpl ) korostivat integraatiota, ennaltaehkäisyä ja palveluiden vaikuttavuuden lisäämistä; rohkenen puhua tehostamisestakin. Kyseessä oli kuitenkin enemmän informaatio-ohjaukseen pohjautuva hanke kuin lainsäädännöllä ohjattu rakennemuutos tai resurssien lisäys. Niiden vuoro tuli vuonna 2001 kun Lipposen toinen hallitus käynnisti Terveydenhuollon kehittämishankkeen, joka sisälsi myös merkittäviä rahoituspanoksia mm jonojen lyhentämiseen. Näitä seurasi vuonna 2004 (Vanhasen ensimmäinen hallitus) säädetty hoitotakuu, joka astui voimaan 1.3.2005. Seuraava vaihe oli terveydenhuollonkin rahoituksesta vastanneiden kuntien rakenteen korjaamisen aloittaminen ns Paras-hankkeella (2007). Soteuudistuksen lähtölaukaukseksi määrittelen itse vuoden 2009 – ja loput onkin lähihistoriaa.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ EDELLISESTÄ

Mitä johtopäätöksiä teen edellä kerrotusta? Ensimmäinen on se, että terveydenhuollon uudistamiseen on kyllä ollut voimakasta tahtoa, mutta viimeisen 15 vuoden aikana paras- ja sote-uudistusten valmistelun aikana sisällöllinen kehittäminen on jäänyt sinänsä välttämättömän rakennemuutoksen varjoon.

Toinen johtopäätös on se, että sisällön kehittäminen on jäänyt kulloinkin esille nousseiden pienten tai keskisuurten kriisien varjoon. Vuoden 2001 pitkäkestoisen lääkärilakon ja vuoden 2007 Tehyn joukkoirtisanoutumista käyttäneen työtaistelun jälkivaikutukset olivat suuret. Ne nostivat kyseisten henkilöstöryhmien palkkatasoa, mutta eivät kuitenkaan ratkaisseet muita ongelmia.

Kolmas johtopäätökseni liittyy terveystoimialan yksityisen sektorin valtavaan muutokseen kuluneen 15 vuoden aikana. Aikaisemmin hajanaisesti toimivista pienistä ja keskisuurissa yrityksistä muodostuva yksityisen terveydenhuollon sinänsä volyymiltaan suuri kenttä on keskittynyt sadoilla yritysostoilla erittäin voimakkaasti pääomasijoittajien omistamien suuryritysten käsiin. Niistä on muodostunut terveysalan ”tavarataloja”, joissa yhdistyvät perinteinen lääkärikeskustoiminta eli erikoislääkäreiden vastaanotot tukipalveluineen (laboratorio, kuvantaminen), hammashuolto, fysioterapia, vanhustenhuolto ja muu hoiva, työterveyshuolto, kuntien kokonaisulkoistukset, palvelusetelit ja ostopalvelut sekä kasvava yksityisten terveysvakuutusten markkina ja sen seurauksena tiivis yhteistyö finanssitavaratalojen kanssa.

Vastaavasti julkisessa terveydenhuollossa on erikoissairaanhoito merkittävästi tehostunut ja laajentunut, mutta perusterveydenhuolto jäänyt tästä kehityksestä jälkeen. Ilmiötä voidaan kuvata myös taloudellisilla volyymeilla. Vuosina 2000-2016 kasvoivat erikoissairaanhoidon reaalikustannukset n 50 %, yksityisen työterveyshuollon kustannukset n 70 %, yksityisten lääkärikeskusten kokonaisliikevaihto n 50 % – ja terveyskeskusten lääkärivastaanottotoiminnan kulut 0 % ! Väestön tarpeet kyllä kasvoivat viimeksi mainitulla sektorilla, mutta hajanaiseen kuntakenttään perustuva ja osin heikosti johdettu ja päättäjien aliarvostama järjestelmä alkoi taantua. Vuonna 2000 pääsi Suomessa 80 % väestöstä kolmessa päivässä terveyskeskuslääkärin ns kiireettömälle vastaanotolle (useimmiten vieläpä ns omalääkärin vastaanotolle), mutta vuonna 2019 enää alle 60 % seitsemässä vuorokaudessa.

TERVEYDENHUOLTO JA SOSIAALIPALVELUT

Olen tietoisesti edellä kirjoittanut terveydenhuollosta. Tämä johtuu siitä, että terveydenhuollosta ja ongelmista puhutaan, terveydenhuollossa on työtaistelu jne. Itse näen – ja olen nähnyt pitkään – terveydenhuollon ja sosiaalipalvelut laajana eri palveluiden kokonaisuutena. Tähän tietysti koko soteuudistuskin perustuu. Vanhusten huolto (tehostettu ympärivuorokautinen palveluasuminen ja kotihoito ja muut palvelut), omaishoito, vammaisten palvelut, kehitysvammaisten erityishuolto, lastensuojelu, kasvatus- ja perheneuvolat, päihdehuolto, haavoittuvimpien ja syrjöytyneimpien väestöryhmien aseman parantaminen ja heidän kanssa tehty sosiaalityö – nämä kaikki liittyvät tiiviisti terveydenhuoltoon. Tässä kentässä ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”. Lasten huono suuhygienia voi olla ensimmäinen hälytysmerkki, joka kertoo perhetilanteesta, joka on ajautumassa kohti lastensuojelun tarvetta. Mielenterveyspalvelun tarve kasvaa sosiaalisen aseman heikentyessä. Sama pätee moneen ”ruumiilliseen” sairauteen. Sairaudet itsessään heikentävät ihmisten sosiaalista toimintakykyä ja synnyttävät sosiaalipalveluiden (asuminen, ravintopalvelut, kotihoito, taloudellinen tuki jne) tarvetta. Silti on muistettava, että näitä ongelmia ja sairauksia ratkova henkilöstö muodostuu asiantuntijoista, joiden tulee voida keskittyä oman erityisosaamisensa hyödyntämiseen. Keinotekoinen ”integraatiomantra”, joka ruokkii kuvitelmaa, että kaikki tekevät ja osaavat kaikkea, ei vie asioita eteenpäin vaan kuormittaa asiantuntijoita. Kyse on ammattilaisten yhteistyöstä asiakkaan ongelmien ratkaisemiseksi, ei byrokratiasta. Sydönkirurgi leikkaa edelleen sydäntä ja lastensuojelun sosiaalityöntekijä ratkoo vaikeaa perhekriisiä.

PÄÄMINISTERI MARININ HALLITUKSEN TOTEUTTAMAT UUDISTUKSET

Kuten edellä kirjoitin, näkemykseni mukaan vuosien 2011-2019 hallitukset eivät saaneet kovin paljon aikaiseksi terveydenhuollon kytevän kriisin sammuttamisessa, saati ongelmien perusteellisemmassa ratkaisemisessa. Kentällä kyllä paiskattiin kovasti töitä. Työskentelin itse nämä vuodet erikoissairaanhoidossa, sen suurimmassa yksikössä HUS:issa. Kokemukseni näiltä vuosilta liittyvät siis pääosin sairaaloiden toiminnan kehittämiseen. Samalla seurasin yhä huolestuneempana perusterveydenhuollon heikentymistä ja sosiaalipalveluiden jäämistä yhä enemmän jälkeen kasvavien tarpeiden tyydyttämisestä. Niistä vastuussa ollut kuntakenttä oli rahoitukseltaan ja osaamiseltaan hajanainen eikä kokonaisuutena pystynyt riittävään kehittämistyöhön vaikka yksittäisiä rohkaisevia esimerkkejä olikin. Ulkoistamiset lisääntyivät ja yksityistäminen kiihtyi. Soteuudistuskin alkoi muodostua yhä selvemmin ideologiseksi väännöksi. Keskustan edustajat ovat myöhemmin raportoineet miten kova paine Kokoomuksella oli ajaa läpi yksityisten suurfirmojen haluamia ratkaisuja. Alexander Stubb kertoo tästä suorasukaisesti elämäkerrassaan. Kokoomuksen myöhemmin kritisoima palveluiden siirto kunnilta hyvinvointialueille ja valtion rahoituksen piiriin ei ollut sille mikään ongelma silloin kun tavoitteena oli ohjata kasvava osa rahoituksesta yksityisen sektorin palveluiden hankintaan.

Pääministeri Rinteen ja pääministeri Marinin hallituksille siirtyi perintönä sosiaali- ja terveydenhuollossa valtava määrä haasteita. Vaikka olen ”asianosainen”, uskon, että objektiivinen arvioitsija toteaisi, että edellisiin hallituksiin verrattuna aikaansaannokset ovat olleet merkittäviä.

Hallinnon ja rahoituksen perusteellisesti muuttava soteuudistus saatiin eduskunnassa säädettyä kesäkuussa 2021. Ministeri Krista Kiurun vahva sitoutuminen ja väsymätön energia varmistivat osaltaan uudistuksen läpimenon, mutta on myös kiitettävä laajaa virkamiesten ja päättäjien joukkoa, hallituskumppaneita ja esimerkiksi eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokuntaa. Kuten edellä kirjoitin, on soteuudistus ollut jo pitkään välttämätön, mutta se ei vielä riitä. Se mahdollistaa hallinnon ja rahoituksen uusilla rakenteilla aikaisempaa yhdenvertaisempien ja vaikuttavampien palveluiden kehittämisen, mutta nämä sisällölliset uudistukset on myös erikseen tehtävä, itsestään ne eivät synny.

Marinin hallituksen toteuttamia terveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden merkittäviä uudistuksia ovat olleet vanhustenhuollon ympärivuorokautisen hoivan vahvistaminen uusilla henkilöstömitoituksilla. Tämä vaiheittain toteutettava uudistus eli ns ”0,7” säädettiin kesäkuussa 2020. Seuraava, pienempi, kotihoitoa vahvistava lainsäädännön uudistus on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja uudistettiin siten, että omavastuuosuudet pienenivät. Tässäkään uudistuksessa ei käytettävissä ollut rahoitus riittänyt kaikkeen, joka olisi ollut tarpeellista, esimerkiksi alle 18-vuotiaiden sairaalahoidon maksujen poistamiseen kokonaan. Lastensuojelun henkilöstömitoitusta tiukennettiin syksyllä 2021 säädetyllä lailla. Yhteensä jo näiden edellä mainittujen uudistusten toteutuksen kustannustaso on lähes 400 miljoonaa euroa.

Tulevaisuuden sotekeskus -kehittämishanke on rahoittanut kymmenillä miljoonilla euroilla kuntien ja kuntayhtymien palveluiden kehittämistä. Johtava tavoite tässäkin hankkeessa on ollut hoitojonojen lyhentäminen ja palveluiden vaikuttavuuden parantaminen. Keskeisen hallituskauden uudistuksen, perustason hoitotakuun tiukentamisen, saamme vielä tänä keväänä eduskunnan käsittelyyn. Rahoitusvaraus vuodelle 2023 on 95 miljoonaa euroa. Useita muita pienempiä uudistuksia on myös vielä tulossa. EU:n elpymispaketin sisällöstä 400 miljoonaa euroa on varattu sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden kehittämiseen. Ydintavoite on tässäkin kokonaisuudessa hoitojonojen lyhentäminen ja koronapandemian aikana syntyneen ns hoitovelan korjaaminen ja uusien innovatiivisten toimintamalliin kehittäminen. Hyvinvointialueiden rakentamista tuetaan taloudellisesti, mm. ICT-järjestelmiä yhteensovittamalla ja parantamalla. Rahoitus tähän on merkittävä.

Koronapandemia muutti ratkaisevalla tavalla nykyisen hallituskauden työskentelyä. Ajoittain yli puolet eduskunnan käsittelemistä laeista liittyivät pandemian hillintään ja sen seurausten lieventämiseen. Pelkästään terveydenhuoltoon kohdennettu rahoitus budjeteissa ja lisäbudjetissa oli n 1,7 miljardia euroa. Tämä oli pääosin testien ja rokotteiden kustannuksia ja terveyspalveluiden kasvaneiden menojen tukemista. Kansantalouteen kokonaisuudessaan kohdistuva välttämätön lisärahoitus oli noin kymmenkertainen. Arvioiden mukaan Suomi on selvinnyt pandemian terveydellisistä, sosiaalisista ja taloudellisista seurauksista parhaimpien valtioiden joukossa, mutta ”koronan varjo” on pitkä ja esimerkiksi nuorten mielenterveyden tukeminen ja vahvistaminen on nyt keskeistä, samoin kuin eräiden toimialojen (mm. matkailu-, ravitsemus- ja kulttuurialat) nostaminen vaikeuksista uuteen menestykseen.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on aiheuttanut hirvittävää inhimillistä kärsimystä, valtavan pakolaisaallon ja vaikeita taloudellisia seuraamuksia. Koko Euroopan turvallisuustilanne on heikentynyt. Tämän vaikutukset läpäisevät myös Suomessa kaikki yhteiskunnan sektorit. Terveydenhuolto on yksi niistä.

MITÄ TARVITAAN SEURAAVAKSI?

Millainen muutos tai mitkä askeleet ovat välttämättömät nyt ja lähitulevaisuudessa (2022-2027), jotta nykyisestä terveydenhuollon kriisistä päästään ulos? Kysymys on vaativa, mutta siihen pitää uskaltaa vastata. Aloitin perhe- ja peruspalveluministerinä 4.2.2022 Krista Kiurun jäätyä vanhempainvapaalle. Niinä kuukausina, jotka toimin ministerinä, toteutan hallituksen lainsäädäntöohjelmaa. Hyppäsin siis ”liikkuvaan junaan”. Olen kuitenkin nostanut esille neljä teemaa, joihin haluan antaa oman erityispanokseni. Ne ovat lastensuojelu, mielenterveys, omalääkärimalli perusterveydenhuoltoon ja eriarvoisuuden yleinen vähentäminen. Tässä kirjoituksessani keskityn kuitenkin otsikon mukaisesti terveydenhuoltoon ja tarkastelun ajanjakso on lähivuodet.

Pitkän terveydenhuollon työkokemukseni aikana olen nähnyt miten joissakin organisaatioissa tai joillakin alueilla saadaan samalla rahoituksella aikaan parempia tuloksia kuin toisissa organisaatioissa tai toisilla alueilla. Rahoituksen lisääminen ei siis aina ole oikea ratkaisu. On huolehdittava ensisijaisesti palveluiden vaikuttavuudesta ja tehokkuudesta. Siihen kuuluu myös tuottavuuden parantaminen, vaikka se nyt juuri – hoitajalakon oloissa – voi tuntua väärältä sanalta. Sallittakoon pieni vertaus. Suunnistamisessa pärjää aika hyvin jos on nopea juoksija, mutta kaikkein tärkein asia on löytää rastit. Kun sen hallitsee, antaa nopea juokseminen lisämenestystä. Eli pitää tehdä oikeita asioita oikealla tavalla. Se ei tarkoita hiostamista ja henkilöstön ajamista uupumukseen.

RAHOITUS

Lisärahoitusta julkiseen terveydenhuoltoon silti tarvitaan, kuten kirjoitukseni alussa kuvasin. Kohtuullinen rahoituksen reaalilisäys julkiseen terveydenhuoltoon mukaan luettuna vanhustenhuollon palvelut olisi n 1500 miljoona euroa viidessä vuodessa, siis keskimäärin 300 euroa vuodessa. Tästä perusterveydenhuollon osuus olisi vähintään 300 miljoonaa euroa, vanhustenhuollon osuus niinikään vähintään 300 miljoonaa euroa, omaishoidon tarve vähintään 100 miljoonaa euroa, mielenterveystyön osuus (ennaltaehkäisy, perustason palvelut sekä lasten, nuorten ja aikuisten psykiatria) 200 miljoonaa euroa, päihdehuollon osuus 100 miljonaa euroa, erikoissairaanhoidon osuus 300 miljoonaa euroa, suun terveydenhuolto 100-150 miljoonaa euroa ja kuntoutuspalveluiden 100-150 miljoonaa euroa. Näillä lisäyksillä alkaisimme lähestyä pohjoismaista ja keskieurooppalaista (Saksa, Ranska, Itävalta jne) tasoa, mutta vasta lähestyä! Kyse on kuitenkin alle 10 % reaalikasvusta. Kriisistä toiseen kulkien maksamme enemmän ja tulokset ovat huonompia.

HENKILÖSTÖ

Tärkein asia on – rahoituksen ohella – henkilöstön saatavuuden, osaamisen ja motivaation varmistaminen. Aihe on laaja ja siihen liittyvää kehittämistyötä toteutetaan parhaillaan Valtioneuvoston hankkeessa. Se vain etenee tuskallisen hitaasti. Akuutit kriisit, kuten hoitoalan työtaistelu, ovat eräs ilmaus tilanteesta.

Tarvitaan perusteellinen työkulttuurin uudistaminen. Terveydenhuollon ( ja sosiaalipalveluiden) henkilöstö muodostuu eri alojen asiantuntijoista. Heitä ovat niin välinehuoltajat, psykiatriset sairaanhoitojat, ravitsemusterapeutit, neurologit kuin terveyskeskusten lääkärit ja kotihoidon lähihoitajat. Palkkauksen parantamisen ja sen kannustavuuden lisäämisen (tuottavuus !) ohella tarvitaan johtamisen kehittämistä lähitasolta ylimpään strategiseen tasoon saakka mukaanlukien luottamuselinten eli päättäjien toiminta. Työorganisaatioissa tulee hyödyntää parhaat kokemukset sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta, toki muistaen, että julkisen palvelun päätarkoitus ei ole ”kasvattaa liikevaihtoa” vaan pikemmin löytää ennaltaehkäisyn kautta ratkaisuja, jotka jopa vähentävät ”liikevaihtoa” eli korjaavien palveluiden tarvetta. Vielä pitkään meillä kuitenkin on käsillä sellainen ongelmien kuorma, että toimialan rahoituksen kasvua edelleen tarvitaan, kuten edellisessä kappaleessa kirjoitin.

Henkilöstön kouluttaminen on uudistettava. Muutosten on oltava sekä määrällisiä, sisällöllisiä että laadullisia. Mitä auttaa sisäänottojen lisäys jos koulutuksesta ei valmistuta tai siirrytään pian toiselle alalle?

Työnjaot on uudistettava. Nykyinen toimintatapa ei ole ”se paras mahdollinen”. Kilpailuun perustuvassa taloudessa yleensä menestyy parhaiten se, joka pystyy tuottamaan entisen laadun ja asiakaskokemuksen alemmilla kuluilla tai samoilla kuluilla paremman laadun ja asiakaskokemuksen. Terveydenhuoltoon kilpailun soveltaminen on vaativaa. Se johtuu mm. tiedon asymmteriasta eli palveluun tarvitsija ja käyttäjä ei useinkaan ole ”kuningaskuluttujan” asemassa suhteessa palvelun tuottajaan, vaan tuottajan antaman informaation ja ehdotusten ”armoilla”. Myös palveluiden hinnoittelu ja sisällön määrittely on usein vaikeaa kuten on nähty jopa eri sairaanhoitopiirien välisissä palveluostoissa. Markkinoille tuottajaksi pääsy ei ole terveydenhuollossa vapaata vaan monella tavalla säädeltyä alkaen vaikkapa siitä, että suorittaakseen kaihileikkauksen on ”läpäistävä ylioppilaskirjoitukset 4-6 laudaturilla ja sitten opiskeltava 12 vuotta”. Edellä kirjoittamani tarkoittaa siis, että ei kannata ”hurahtaa” liialliseen markkinauskoon, mutta kilpailua on silti pystyttävä hallitusti hyödyntämään. Suuri hierarkinen, julkinen byrokratia ei todellakaan ole se organisaatiomalli, joka parhaalla tavalla kirvoittaa asiantuntijan huippusuorotuksiin (vaikka sitäkin paljon onneksi ilmenee johtuen henkilöstön korkeasta vastuuntunnosta, etiikasta ja työmoraalista). Organisaatiorakenteet on uudistettava. Hyvinvointialueiden sisäisen organisaation tulee perustua pieniin, ”sisäisen yrittäjyyden” periaatteilla toimiviin yksiköihin.

ICT

ICT on terveydenhuollon ”suuri pelottava kirjainyhdistelmä”. Kuulin sairaanhoitopiirin johtajana usein henkilöstöltä että kirjainlyhennelmä ATK tarkoittaa ”automaattinen työn kaksinkertaistaja”. Tämä osuva piikki ilmentää joko huonosti toimivan ICT:n aiheuttamaa turhautumista tai henkilöstön saamaa riittämätöntä koulutusta tai ylipäätään väärää tapaa hakea ICT:n hyötyjä. Jokainen meistä käyttää (merkittävällä osalla suomalaisista ICT-valmiudet ovat heikot ja heitä on erityisen paljon monisairaiden ikäihmisten joukossa) ICT-laitteita ja ohjelmia melkein päivittäin. On perusteltua vaatia terveydenhuollon ICT-panostuksilta parempaa vaikuttavuutta. Käyttäjäystävällisyys on peruuttamaton lähtökohta. Tällä hetkellä ICT-kulut ovat 6-8 % terveydenhuollon kokonaiskustannuksista.

Viime aikoina terveydenhuollon kehittämisen johtotähtinä ovat olleet ”LEAN – DIGITAL – GREEN”. Vihreä siirtymä, lisää (toimivaa !) digitalisuutta, sujuva asioiden hoito (ja ”laiha” byrokratia) ovat hyviä johtotähtiä, mutta ilman osaavaa ja motivoitunutta henkilöstöä ja riittävää rahoitusta emme tule pärjäämään. Näiden vaativien tehtävien parissa työskentelee Marinin hallitus ensi kevääseen saakka ja sen jälkeen nimitettävä uusi hallitus jatkaa siitä. Tehtävä on haastava!

Kommentit

Jätä kommentti