Suuri osa nykyisistä suomalaisista on varttunut lähiöissä. Ne olivat aikanaan asuntopoliittinen ratkaisu kaupunkien kasvaessa nopeasti. Virheitä tehtiin kuitenkin siinä, että lähiöiden asuntokanta yksipuolistui: tuli omistusasuntolähiöitä – Turussa esimerkiksi Suikkila – ja vuokra-asuntolähiöitä. Osa jälkimmäisistä painottui vielä kaupungin vuokra-asuntoihin, joihin pääsyn edellytys olivat pienet tulot. Syntyi sosiaalisesti yksipuolisia lähiöitä.

Turussa jo 1970-luvulla lasten- ja nuorisopsykiatrit Ilpo Lahti, Jukka Aaltonen ja Jorma Piha tekivät tutkimusta ”sosiaalisesti leimautuneiden” lähiöiden lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Minulla on heidän julkaisunsa edelleen. Näiden lähiöiden lapset ja nuoret olivat yliedustettuina mielenterveyden palveluissa. Siihen aikaan sellaisia oli saatavilla!

Tutkin itsekin samaa aihepiiriä ollessani Turun yliopiston kansanterveystieteen laitoksen opetuslääkärinä ja osa-aikaisena terveyskeskuslääkärinä 1984-87. Kokopäiväinen terveyskeskuslääkäri Turussa olin ollut vuosina 1978-1984. Silloin suunnittelemani väitöskirjan aihe oli juuri kaupunginosan vaikutus alueensa väestön terveyteen. Pidin aiheesta mm. esitelmiä otsikolla ”Vaarantaako kaupunki terveytesi?”. Vuonna 1987 järjestettiin Helsingissä epidemiologian maailmankongressi. Siellä kuulemastani sain paljon aineistoa tästä aiheesta. Mm. Barcelonassa oli hyvin selvät erot jopa lasten pituuden ja painon kehityksessä kaupungin eri osissa. Lontoon tunnettu esimerkki on yli 10 vuoden ero eliniän pituudessa saman metrolinjan vastakkaisten päätepysäkkien alueilla

Jokaisessa Suomen suuressa ja keskisuuressa kaupungissa nämä alueet tunnetaan: Porissa, Jyväskylässä, Vantaalla, Espoossa ja erityisesti Helsingissä ja Turussa, jotka nyt ovat nousseet esille ”koulushoppailun” synnyttämässä keskustelussa. Turussa on mainittu erityisesti Varissuon suuri lähiö. Muitakin on, mutta en ryhdy niitä tässä nimeämään. Myös kaunokirjallisuudessa on eräiden lähiöiden ”rajua” elämää kuvattu.

Olin Turun koululautakunnan varapuheenjohtaja 1980-luvulla. Muistan edelleen vierailumme eräällä Varissuon alueen koululuokassa. Opettaja puhkesi itkuun kertoessaan luokkansa lasten kotioloista. Vain yhdellä lapsella oli kotona kaksi aikuista huoltajaa. Alueella oli tapettu ihmisiä, päihdeongelmat olivat suuret, työttömyys korkea ja kaikissa kodeissa lasten ei toivottu tulevan koulusta kotiin ”väärään aikaan”, koska asunnoissa oli meneillään toimintaa, jonka seuraamista ei pidetty lapsille suotavana. Olipa eräs vanhempi keksinyt laittaa lapselleen iltapäiväeväät narun päähän niin, että lapsi saattoi ”onkia” ne postiluukusta. Lasten elämän viattomuutta kuvaavaa on, että tästä tuli alueella jonkinlainen muoti-ilmiö: ”minäkin haluan onkia postiluukusta eväitä kun Kalle tekee niin”.

Kirjoitin näin pitkään tästä, koska halusin antaa nykykeskustelulle hieman perspektiiviä. Huomasin ministeri Li Anderssonin vaatineen investointeja Turun lähiöihin. Hyvä ajatus, mutta tämä olisi pitänyt tehdä 30-40 vuotta sitten. Ei se tietenkään nytkään myöhäistä ole. Suurin virhe on tehty siinä, että lähiöiden asuntokanta on yksipuolista ja tämän seurauksena alueelle tiivistyy asukkaita, joilla on elämässään muutoinkin vaikeuksia: työttömyyttä, köyhyyttä ja sairauksia. Koulujen tilanne on vain seurausta tästä kaikesta muusta.

Voi olla, että olen hieman kyyninen kun totean seuraavaa. Onko nyt niin, että asuinalueiden eriytyminen ja eräiden lähiöiden vaikeudet ovat nousseet pinnalle kun kyse on maahanmuuttajista, jotka nyt asuttavat näitä lähiöitä? Eikö asia ollut silloin tärkeä kun kyse oli köyhistä ”kantasuomalaista”? Ymmärrän toki, että ongelmiin liittyy nyt uusia ulottuvuuksia, kuten äidinkieli. On järkyttävää lukea kokeneen opettajan kuvaus siitä, että monen Suomessa syntyneen maahanmuuttajaperheen koululaisen suomenkielen sanavarasto on 2,5-vuotiaan suomenkielisen lapsen tasolla ja, että YouTube-englannin 200-300 sanan sanavarasto alkaa korvata suomenkieltä. Eräs ystäväni kertoi minulle miten koulujen alkaessa syksyllä useiden lasten suomenkieli oli melkein kokonaan unohtunut kesän aikana! Näistä lähtökohdista on todella vaikea ponnistella tavoitteeseen, jossa 50% ikäluokasta suorittaa tulevaisuudessa korkeakoulututkinnon. Ja kun katsoo syntyvyystilastojamme, joudumme ikärakenteemme muutoksen takia kiihdyttämään maahanmuuttoa edelleen. Tässä on – yksi – suomalaisen yhteiskunnan suuri tulevaisuuden kysymys, josta soisi käytävän analyyttista keskustelua vailla kiihkeää poliittisten pisteiden keräämisen motiivia.