Pääministerin tehtävää tavoitteleva Kokoomuksen Petteri Orpo toimitti eilen 14. huhtikuuta kaikille eduskuntapuolueille vastattavaksi listan poliittisia kysymyksiä, joista annettujen vastausten perusteella hän sitten seuloo ne puolueet, joiden kanssa Kokoomus jatkaa hallituksen muodostamiseen tähtääviä tunnusteluja.

Kävin itse nuo kysymykset läpi ja kirjoitin myös oman puolueeni ja eduskuntaryhmäni johdolle niistä kommentteja ja aineistoa mahdollisia vastauksia varten.

Yleisesti ottaen kysymykset eivät olleet ”pahoja”. Ne kattoivat laajasti keskeiset yhteiskunnan alueet, joihin poliittisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa. Edellinen virke voidaan lukea myös niin, että ihan kaikkeen ei suoraan eduskunnan päätöksillä voikaan vaikuttaa. Yhteiskunnassa, ihmisten välisissä suhteissa, ajatuksissa ja asenteissa, yritystoiminnassa ja taloudessa on lukuisia ”syviä pohjavirtoja” ja tapahtuu satunnaisesti yllättäviä asioita, jotka eivät ole poliittisten päättäjien hallittavissa. Eduskunnassa ylikorostuu usko lainsäädännön ja valtion budjetin kaikkivoimaisuuteen. Nämä kaksi asiaa – lait ja raha – ovat toki politiikan kovia keinoja, mutta eivät ne yksin ratkaise asioiden lopputulosta. Esimerkiksi: miksi jollakin hyvinvointialueella on pitkät hoitojonot, ja toisella alueella jonot ovat lyhyet. Lait ovat kaikille samat ja rahoitus perustuu yhtäläisiin perusteisiin. Hallinnon, asiantuntijoiden ja kansalaisten oma toiminta vaikuttaa usein enemmän kuin eduskunta.

Yksi suuri kysymys puuttui kokonaan. Miten Suomi selviää siitä, että syhtyvyys on paljon alhaisempi kuin kuolleisuus ja huoltosuhde heikkenee kiihtyvästi? Tämä on maamme suurin kohtalonkysymys – ulkoisen turvallisuuden ohella. Maahanmuutosta kysytään, samoin tuottavuudesta, työllisyyden parantamisesta jne. Ne ovat osakysymyksiä tästä ”suuresta kysymyksestä”, mutta olisin mielellään nähnyt myös itse tämän asian kysymysten joukossa. En ryhdy nyt itse vastaamaan, mutta hieman kommentoin kuitenkin: maahanmuutto ei tätä haastetta riitä ratkaisemaan. Se ei vaan ”toimi” niinkuin skenaarioissa ja juhlapuheissa toivotaan. Kysymys on laajemmasta ilmiöstä: miksi suomalaiset nuoret siirtyvät työelämään niin myöhään, miksi opinnot kestävät niin kauan, miksi opintoja keskeytetään niin usein, miksi meillä työttömyyden kohdatessa työllistytään niin hitaasti, miksi palkkataso on yli miljoonalla suomalaisella niin alhainen, että sillä ei tule toimeen, miksi meillä edelleen eläköidytään varhain, vaikka kehitys onkin hyvään suuntaan menossa, miksi on ”edullisempaa” pitää ihmisiä hoitojonoissa tai työkyvyttöminä kuin hoitaa heidät nopeasti kuntoon, miten eläkeläiset saataisiin enemmän töihin jne jne. Nämä ovat maamme kohtalonasioita.

Eriarvoisuus tai pikemminkin sen poistaminen ei ollut omana aiheena kysymyksissä esillä. Syrjäytyminen toki mainittiin, mutta se ei kata eriarvoisuuden kokonaisuutta. Ylipäätään sosiaalinen turvallisuus ei ollut kysymysten kokonaisuutta läpäisevä teema.

Sen sijaan vahvasti esillä oli valtion ja laajemmin julkisen talouden tasapainon tavoitteleminen. Hyvä ja tärkeä tavoite, mutta itsessään sen toteuttaminen ei ratkaise yhteiskuntamme suuria ongelmia – ei toki sen ratkaisematta jättäminenkään. Aihetta käsitteli tänään myös television Ykkösaamussa ekonomisti Sixten Korkman. Hän on kajonnut siihen viime kuukausina useita kertoja, mm Helsingin Sanomien kirjoituksissaan sekä Apu-lehden haastattelussa. Olen itse tätä aiheutta myös käsitellyt täällä Facebookissa.

Politiikassa vaikuttaa aina ”helppoheikkejä”, joille talousasiat ovat pelkkää numeroilla leikkimistä. Heidän on helppo sanoa: ”leikataan menoja 4, 6, 8 tai 10 miljardia”. Talouden dynamiikka ei ole näin yksinkertaista. Jos vähennetään julkisia menoja, vähennetään usein samalla julkisen sektorin palkansaajien määrää ja näiltä saatuja verotuloja tai heikennetään suuren väestömäärän ostovoimaa, joka puolestaan pienentää yritysten liikevaihtoa. Julkisen talouden tasapainon saavuttamiseen tarvitaan useita eri toimia yhtä aikaa: talouskasvua, ja sen edellytysten parantamista, julkisten menojen kasvun hidastamista, joka on eri asia kuin palveluiden ja etuuksien leikkaus ”tässä ja nyt”, verotulojen lisäystä oikeudenmukaisella tavalla jne. Näiden tasapainoisella kokonaisuudella on mahdollista saavuttaa julkisen talouden ja senosana valtiontalouden tasapaino 8-10 vuodessa. Tämän suurin uhka voivat olla uudet kriisit: sodan laajeneminen, pakolaiskriisi, ilmastokriisin äkillinen paheneminen, pankkikriisi, uusi energiakriisi, terveyskriisi jne

Käsitellesäni tällä ”palstalla” Kokoomuksen 29.1.2023 julkaistua talousohjelmaa, johon sisältyi tavoite kuuden miljardin euron sopeutuksesta neljässä vuodessa, totesin, että ei sitä pystyisi Kokoomus itsekään oikeasti toteuttamaan. Ohjelman tavoitteet olivat hyvin ylimalkaisia ja epäkonkreettisia ja suurelta osin myös epärealistisia. Ohjelman tärkein funktio näytti olevan manifestaatio ”vahvana talouspuolueena” vaihtoehtona ”velkataloudelle”, jota Kokoomus on kuitenkin itse ollut muiden puolueiden kanssa toteuttamassa. Ohjelman ja samalla tavalla Orpon hallitustunnustelukysymysten päätehtävä onkin rajata hallitusvaihtoehdoista pois tasapainoisempi ja vakaampi ”ideologisen rajan” ylittävä yhteistyö ja pyrkiä vahvaan Kokoomus-Perussuomalaiset liittoutumaan. Onko Kokoomukselta todella unohtunut kaikki se ”show” ja vastuuton populismi, jota PS on vuosina 2019-2023 eduskunnassa harjoittanut. En viitsi tässä värikkäimpiä vaiheita tai puheenvuoroja edes mainita. Vai onko niin, että hallituskipeydessään PS saadaan mukaan toteuttamaan Kokoomuksen työnantajavetoista talouslinjaa kosmeettisilla maahanmuuttokirjauksilla? Luultavasti. Parempikin vaihtoehto löytyy.